Noora Hyttinen

Täydellisen epätäydellinen minä

Tanssijana joutuu kohtaamaan monenlaisia haasteita. Askelikot, liikesuunnat ja rytmitykset testaavat kehon kykyä kestää erilaisia rasituksia. Rajat voivat kuitenkin olla myös mielensisäisiä korkeita valleja, jotka estävät vapaan tanssin virtauksen niin mielessä kuin kehossa.

Peiliin katsomisen vaikeus

Ihmisenä, joka on jo taaperoikäisestä lähtien ollut tanssin ympäröimä, on vaikeaa hahmottaa eroavaisuus oman minänsä ja tanssijaminän välillä, oli kyse sitten palautteen vastaanottamisesta tanssitunnilla tai itsensä esittelystä uusille tuttavuuksille. Tämän sisäisen identiteettikriisin seurauksena ajatukset minuudesta, kehollisuudesta ja arvoista ovat usein olleet suurennuslasin alla.

Vaikeimmillaan omassa kehossa olo voi tuntua ulkopuoliselta, ja peiliin katsominen jopa kidutukselta. Itsensä tarkastelu mustien itsekriittisyyden ja täydellisyyttä tavoittelevien lasien läpi on raskasta, kun omasta kehosta tai sen liikkeistä ei meinaa löytää mitään positiivista sanottavaa. Epävarmuus luo ihmismieleen vääristyneitä mörköjä, jotka voivat vaikuttaa elämäämme vuosia sekä heijastua tanssiimme. Annanko niiden mörköjen kuitenkaan voittaa itseni?

Yhteyden uskallus

Paritanssikentällä puhutaan usein parin välisestä läsnäolosta. Joka kerta kun tanssin, kohtaan parini niin tanssijana kuin ihmisenä. Parhaimmillaan läsnäolon seurauksena jo hengittäminenkin samaan tahtiin voi kertoa parin välillä tarinan. Että tuon kaltainen kokemus kuitenkin olisi mahdollista, täytyy parin molempien osapuolten hyväksyä niin itsensä kuin parinsa, juuri sillä hetkellä juuri sellaisena kuin on. 

Voidaankin sanoa, että tanssijuus on suuri määrä rohkeutta, uskallusta olla hetkessä omana itsenään. Uskallusta kohdata tunteita, joita ei muilla tavoin uskaltaisi kohdata. Uskallusta katsoa omaa ja parin sielua suoraan silmiin. Mutta kuinka juuri minä uskallan tarttua hetkeen parini kanssa, jos jo itsensä kohtaaminen tuntuu mahdottomuudelta?

Hyväksymisen hetki

Viime viikkoina omat ajatukset ovat alkaneet selviytymään yksi solmu kerrallaan. Olen oppinut ymmärtämään aikaisempaa paremmin, kuinka elämämme on jatkuvaa kasvua. Vaikka monille meidän opiston sekavasta sakista kuluneet viikot ovat auttaneet viemään tanssitaitoa ja tanssillisuutta merkittävästi eteenpäin, koen itselleni suurimman muutoksen tapahtuneen oman pienen pääni sisällä. Nyt tanssitunnilla peiliin katsoessani näen muutakin kuin omat virheeni. Edessäni seisoo kokonainen ihminen- ja tanssija.

Matka tähän pisteeseen ei kuitenkaan ole ollut helppo. Oman kehon ja ajatusten hyväksyminen vaatii jatkuvaa prosessointia sekä kriittisyyden laseista hetkellistä luopumista. Kuitenkin pikku hiljaa kropassa alkaa tuntumaan kevyemmältä, kun harteilla ei paina valtava lasti solvauksia itseään kohtaan.

Kun hyväksyn ja rakastan itseäni tällaisena kuin tässä hetkessä olen, on myös parin kohtaaminen helpompaa. Parin välinen hetken kestävä tarina syntyykin siis rohkeista päähenkilöistä, jotka uskaltavat heittäytyä mielen ja kehon virtaan matkalla kohti elämyksiä ja kokemuksia.