Noora Hyttinen

Kehittymisen kauneus

Tanssijuus on parhaimmillaan elämän mittainen matka, joka antaa paljon mutta välillä myös vaatii ponnisteluja. Matka voi olla tasainen, katkonainen tai laidasta laitaan heittelevä vuoristorata. Sen kulkuun ei kuitenkaan aina pysty itse vaikuttamaan, mutta omalla suhtautumisellaan välietapeista voi saada enemmän irti.

Minä ja muiden taitotasot

Tanssijana olo on jatkuvaa asioiden työstämistä niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla. Jo tanssituntien tasoja katsoessa voi mieleen nousta kysymys: ”Minkä tasoinen tanssija minä olen?”. Tärkeänä osana tanssijuutta onkin oman taitotason hahmottaminen, sekä haastaminen itselleen sopivalla tavalla.

Omaa taitotasoaan pohtiessaan usein kuitenkin juuttuu vertaamaan itseään muihin. Oli sitten kyseessä lavatanssit tai oppimistilanne, on helppoa nostaa muut itsensä yläpuolelle. Tai päinvastoin ajatella muiden olevan aivan surkeita, koska itsehän osaa jo kaiken. Kumpikaan ajatusmaailma ei kuitenkaan kohtaa todellisuuden kanssa.

Jos kuitenkin lähestyn kysymystä aina vertaamalla itseäni muihin, käytänkö kaiken mahdollisen potentiaalin itsestäni? Jo alkuasetelmat asettavat tanssijuuteni tietynlaiseen muottiin, josta pois pääseminen voi itsessään vaatia monia työtunteja. Vertailu voikin vain hidastaa kehittymistäni niin ihmisenä kuin tanssijana.

Toki, en voi väittää, etteikö muihin vertailu välillä tekisi myös hyvää. Se voi luoda tahtoa kehittyä entistä taitavammaksi, lisätä motivaatiota tai tarvittaessa tiputtaa jalat maahan liiallisen pilvissä leijumisen jälkeen. Tärkeää kuitenkin on, ettei vertailuun jää liiaksi vellomaan.

Minä ja oma matkani

Omaa tanssitasoaan voi pohtia myös kuljetun matkan kautta. Millaisen matkan olen tanssijana kulkenut? Harvoin tanssijuuttaan pohdiskellessa muistaa palauttaa mieleensä, millaisesta lähtötilanteesta tanssitunneille ensi kertaa tullessaan aloitti, ja millainen muutos siitä on tapahtunut nykypäivään tullessa. Tämän mieleen palauttaminen olisi kuitenkin aika ajoin jokaisen hyvä tehdä, varsinkin sellaisina hetkinä kun oma tanssitaito tuntuu jumittavan paikoillaan.

Oppiminen on prosessi, joka jatkuu niin pitkään kun asioita jaksaa työstää ja sille malttaa antaa aikaa. Usein oppiminen ei kuitenkaan ole vakionopeudella tasaisesti puksuttava juna, vaan pikemminkin se muistuttaa Linnanmäen vuoristorataa, joka aika ajoin vaatii myös peruskorjausta.

Välillä uusien asioiden sisäistäminen voi tuntua helpommalta kuin koskaan, kun taas välillä joutuu hakkaamaan pidempään päätään seinään. Siksi onkin hyvä miettiä itselleen sopivimmat keinot motivaation buustaamiseen niihin hetkiin, kun kehittyminen tuntuu jumittavan paikoillaan ja motivaation viimeisetkin rippeet ovat katoamaisillaan.

Joskus asioiden sisäistäminen vaatii yksinkertaisesti enemmän aikaa. Vaikka itsensä piiskaaminen voikin välillä olla toimiva keino, on tärkeää opetetuille asioille antaa työstämisaikaa kehon ja pään sitä vaatiessa.

Kehityksestä kaikki irti!

Että tanssijana saisin kaiken mahdollisen potentiaalin itsestäni irti, on mielestäni tärkeää hyväksyä oma nykytilanteensa. Olen tällä hetkellä paras minä, mitä voin tällä hetkellä olla ja huomenna haluan olla parempi kuin tänään. Jos en missään vaiheessa pysty hyväksymään sen hetkistä kehoani ja tanssitaitoani, kykenenkö missään vaiheessa saavuttamaan sen tason minkä haluan.

En väitä, etteikö jokainen pystyisi jatkuvasti kehittymään kehollisesti, tanssillisesti tai ihmisenä, mutta on tärkeää pystyä myös hyväksymään tämän hetkinen tilanteensa ja rakastamaan koettuja hetkiä juuri sinä ihmisenä kuin tällä hetkellä on.

Kehittyminen vaatii siis menneisyyden muistamisen, nykyhetken hyväksymisen sekä tulevaisuuden tahdon kehittyä entistä paremmaksi. Arvosta siis itseäsi, mutta älä tyydy vain matkan välietappiin!